#212: Länsirintamalta ei mitään uutta

Tokkopa on mikään ihme, että natsit eivät juuri perustaneet Länsirintamalta ei mitään uutta leffan juurena toimineesta kirjasta (kunnon toimittajana linkkailen luonnollisesti aina Wikipediaan).

Sen sijaan on melkoinen ihme, että elokuvaa pidetään kaikkien vuosien jälkeenkin fantastisena kuvauksena sodan ahdistuksista. Minusta elokuva oli pitkäveteinen ja jopa puuduttava.

Saksalaispojan sotaretkestä ole elokuvassa tule mitään sodan ylistystä, vaan enemmänkin sota on ahdistava kokemus ja sitä se tuntuu olevan myös koko komppanian väelle. Siinä missä Tuntemattomassa sotilaassa oli paikka paikoin hyvinkin huumoripitoista meininkiä, jäävät Länsirintaman hauskat kohtaukset ahdistavuuden varjoon.

Toki myös allekirjoittaneen kosketuspinta ensimmäisen maailmansodan tapahtumiin lepää lähinnä yläasteen historiantuntien varassa. Kun toisen maailmansodan tapahtumat ovat historianoviisillekin joten kuten tiedossa, piti leffan taustoittamiseksi 1. maailmansota lueskella suosikkilähteestäni läpi ihan ajatuksen kanssa.

Elokuvan voisi ehkä kiteyttää erään ex-kolleganin tokaisuun erään yrityksen pikkujouluista, josta muodostui siten vuosiksi slogan kaveripiirissä. "Ei hyvä eikä huono."

2,5 tähteä

Joitakin hetkittäisiä torkahduksia

#213: Jeanne D'Arcin kärsimys

#213: Jeanne D'Arcin kärsimys

Elokuvahistoriasta vain hyvin vähän tietämättömänä Jeanne D'Arcin kärsimykseen vuodelta 1928 on hyvin vaikea suhtautua. Itse asiassa se saattaa olla jopa mahdotonta. Minun mielestäni tämä mykkäelokuva oli yksinkertaisesti puuduttava, hidastempoinen, tylsä, mitäänsanomaton ja ankea.

Mutta huonous pitää pystyä jotenkin myös perustelemaan. Okei, leffa nyt ainakin ensinnäkin on tosi vanha. Toisaalta sekään ei anna anteeksi sitä, että vuonna 1928 olisi ollut jotenkin hyväksyttävämpää tehdä huonompia elokuvia kuin vaikkapa vuonna 1933 (ks. arvioni Neljä naurettavaa naapuria.)

Ehkä Marxin veljesten esimerkki oli huono, sillä huonokin komedia antaa ehkä enemmän anteeksi. Entäpä sitten äänet? Ehkä en pitänyt elokuvasta siksi, että siitä puuttui jotain sellaista, mitä olen tottunut elokuvissa _kuulemaan_.

Ei, se ei johtunut äänistä. Veikkaisin, että tuomio olisi ollut jopa huonompi kuin äänten kanssa. Leffa nyt ei vain jostain ehkä sittenkin selittämättömästä syystä osunut kohdalleen, eikä onnistunut koskettamaan millään tasolla.

Yksi tähti

Puolittainen nukahdus

#223: Panssarikenraali Patton

Sotahistoria on yksi heikkouksiani, joten Pattonia katsellessa oli hyvin aikaa googlailla Pattonin, Rommelin ja ylipäätään toisen maailmansodan tapahtumia. Eipä silti, ei olisi tarvinnut, sillä ei Patton mitenkään tylsä elokuva ollut.

Leffaprojektin aikana olen itse asiassa ruvennut jopa ihan pitämään sotaelokuvista. Varsinainen räiskintä ei koskaan ole ollut erityisemmin mieleen, mutta vahvat henkilöhahmot ja tarinat sodan keskellä puhuttavat. Siksipä Pattonin vahva henkilö jaksaa kantaa tämänkin leffan alusta loppuun saakka mitä parhaiten.

Pattonissa sotiminen itsessään onkin sivuseikka, vaikka panssarikenraali rakastaakin sotaa enemmän kuin mitään muuta. Kenraalin silmät kirkastuvat runoista ja siitä, kun hän pystyy antamaan saksalaiselle Rommelille tai omissa joukoissaan kisaaville kenraaleille kunnolla turpaan. Välillä Patton ottaa kunnon johtajan tapaan itsekin kuonoon ja ainakin kerran oikein kunnolla, vähintääkin henkisesti.

Leffa makaa vahvasti George C. Scottin upean Patton-roolin varassa. Scottin roolisuoritus on kerrassaan huikea ja jättää kyllä natsit ja leffan sankarit ja antisankarit varjoonsa. Napakymppi kerta kaikkiaan. (Jälkikäteinen googlaus näyttää, Oscar-raati oli samaa mieltä. Tosin Scott ei ottanut palkintoa vastaan.)

Pituudesta on pakko rokottaa se viides tähti. Edelleenkin kolme tuntia elokuvasta kuin elokuvasta on liikaa.

Neljä tähteä

Nolla nukahdusta

#221: Barry Lyndon

Okei, tässä vaiheessa projektia voidaan jo myöntää hävytön leffasivistymättömyyteni ja suoranaiset ennakkoluuloni. Ilman tätä projektia näkemättä olisi jäänyt todella laaja joukko leffoja, joihin en olisi koskenut pitkällä tikullakaan aiemmin. Olen nähnyt animepätkiä (en diggaa), uusia sotaleffoja ja taidepätkiäkin. Moukkuuteni leffojen saralla saattaa tämän projektin jälkeen vähentyä huomattavasti.

Yksi suurimmista ennakkoluuloistani on kohdistunut elokuviin, jotka sijoittuvat yli 50 vuotta menneisyyteen. Leffoja, jotka sijoittuvat sadan, kahdensadan tai jopa kolmensadan vuoden taakse en ole edes viitsinyt katsella. Syy: ei mitään yhtymäkohtia nykypäivään, realismin puute, yksinkertaisesti vain viitseliäisyyden puute.

Barry Lyndon oli elokuva, johon tartuin niin sanotusti pitkällä tikulla: elokuva sijoittuu jonnekin 1700-luvulle, kertoo onnenonkijasta joka kulkee tiensä köyhyydestä rikkauksiin ja on kaiken lisäksi vielä Stanley Kubrickin ohjaama (en erityisemmin ole koskaan pitänyt Kellopeli Appelsiinista.) Kun tähän lisätään vielä liki kolmen tunnin pituus, oli piina valmis alkamaan.

Vaan eipä alkanutkaan. Barry Lyndon oli aivan mahtava kokemus, todella upea elokuvaelämys, elokuva, jonka kaikkien olisi syytä nähdä. On vaikea kuvailla leffan herättämiä tunteita tarkasti, mutta jotenkin elokuvan tunnelma onnistuu viemään katsojan todellakin 1700-luvun ankeuksiin. Kubrick taisikin kuvata osan elokuvan kohtauksista autenttisessa kynttilänvalossa ja tämä näkyy. Tunnelmallisesti yksi kauneimpia leffoja ever.

Viisi tähteä

Nolla nukahdusta

#216: Kruunupäitä ja hyviä sydämiä

Kruunupäitä ja hyviä sydämiä on Obi-Wan Ken.. eikun Sir Alec Guinnessin aivan posketon musta komedia ajalta, jolloin edes vanhempani eivät olleet syntyneet. Elokuva istuu täydellisesti siihen samaan perinteeseen, jota olen tässä blogissani jo aiemmin vuodattanut (mm. Arsenikkia ja vanhoja pitsejä), joten lienee selvää, että odotukset elokuvalle olivat kovat. Obi-Wan Kenob.. eikun Alec Guinness näyttelee leffassa Louis Mazzinia, jonka äiti on kaukaista sukua aatelissuvulle. Itse asiassa niin kaukaista, että vaatisi peräti kahdeksan suvun jäsenen kuoleman ennen kuin Mazzinista tulisi itse herttua. Mazzinin äidin kuoltua huonon kohtelun aatelissuvulta saatuaan Mazzini päättää ryhtyä tuumasta toimeen ja alkaa teloittamaan aatelisia mitä kekseliäimmillä tavoilla päästäkseen herttuaksi herttuan paikalle. That’s it? No ei aivan. Obi-Wan.. eikun Alec Guinness näyttelee Mazzinin lisäksi elokuvan kaikki muutkin keskeiset roolit eli käytännössä murhattavat kohteensa. Joukossa on merikarhuja, vanha nainen, juoppo pappi ja niin edelleen. Ja miten hyvin näytteleekin! Obi-Wa.. eiku Alec Guinnessin suoritukset ovat niin hersyvän hauskoja, että puolitoistatuntinen menee kuin siivillä. Ei voi kuin lämpimästi suositella! Viisi tähteä Nolla nukahdusta

#217: Fanny ja Alexander

Voisikohan mahdollisesti olla niin, että Fanny ja Alexander on naapurimaamme kaikkien aikojen menestynein (tai ainakin palkituin) elokuva? Tiedä häntä, mutta jälleen kerran selkäpiitä karmi, kun kaivelin elokuvan paketista. Teatteriperhe, 1920-luvun Ruotsi ja pituutta reilusti yli elokuvan lakisääteisen 1,5 tunnin rajan. Eli odotettavissa oli piinaavat tunnit.

Elokuvan kesto on itse asiassa 188 minuuttia eli vähän yli kolme tuntia. Vaikka leffan kesto on ajallisesti pitkä, sijoittuu se itse asiassa vain muutaman vuoden ajanjaksolle. Leffan keskiössä pitäisi ainakin nimen mukaisesti olla Fanny ja Alexander, Ekdahlin perheen nuorimmat lapset. Enemmän elokuva kuitenkin kertoo Ekdahlin suvusta sekä mielestäni ennen kaikkea Ekdahlin perheen rouvasta. Esimerkiksi nimihahmo Fannylla on elokuvassa hädin tuskin muutama vuorosana, Alexanderin elämää ja ajatuksien elokuvassa puidaan sen sijaan paljonkin enemmän.

Fanny ja Alexander on hauska, mutta samalla tosi koskettava. Hahmot ovat herkullisia, eniten mieleen jää varmasti teatteriperheen patriootti, naistennaurattaja Gustav Adolf sekä pirullinen piispa Vergerus, josta paha oikein huokuu.

Loppua kohden elokuva muuttuu erikoisemmaksi ja oudommaksi, mutta ei se neljää tähteä huonommaksi tätä elokuvaa tee. Mainio ja kaunis elokuva.

Neljä tähteä

Nolla nukahdusta

#218: Menneisyyden ote

Clint Eastwoodista ei voi olla pitämättä, vaikka ei suuri leffafriikki olisikaan. Itse asiassa en tunne juuri ketään, joka ei arvostaisi tätä papparaista, joka legendaarisen näyttelijänuran lisäksi on luonut vaikuttavan uran ohjaajana.

Jostain syystä Kirjeitä Iwo Jimalta ei kuitenkaan kolahtanut, kuten aiemmasta postauksestani voi päätellä. Sen sijaan Menneisyyden ote kolahti ja oikein hyvin kolahtikin. Miksi?

1) Lajityyppi. Murhamysteeri, joka loppupeleissä keskittyykin muutaman lapsuudenkaveruksen elämän kohtaloihin, jonka keskellä on nuoren tytön murha. Silti katsoja odottaa loppuun asti, kuka lopulta oli murhaaja.

2) Näyttelijät. Sean Penn ja Kevin Bacon ovat aina olleet minun mieleisiäni näyttelijöitä. Sen sijaan Tim Robbinsia en ole juuri koskaan pitänyt kovinkaan ihmeellisenä näyttelijänä, vaikka The Shawshank Redemption hyvä leffa onkin. Menneisyyden otteessa Robbins kuitenkin pärjäsi oikein hyvin, en tosin tiedä oliko se nyt aivan Oscarin arvoinen, mutta menköön nyt.

3) Tunnelma. Elokuvassa on jäätävän synkkä tunnelma. Ei paljon naurata. Näin synkkä, mutta sitäkin koukuttavampi elokuva on harvinaisuus.

Viisi tähteä

Nolla nukahdusta

#219: Mary and Max

”Nelikymppinen newyorkilaismies ryhtyy kirjeenvaihtoon kahdeksanvuotiaan australialaistytön kanssa.” Mary and Maxin juonikuvaus on yksi erikoisimmista ja oudoimmista leffatakakansista pitkään aikaan.

Pettymys leffan ensisekuntien aikana oli kuitenkin valtava. Mitä helvettiä, vaha-animaatio? Wallace & Gromit? Argh. Kuten kaikki (kaksi) lukijaani osaavat varmaan arvata, en suuremmin ole animaatioleffojenkaan ystävä.

Mutta eipä tuomita ennen kuin tipahtaa. Mary and Max oli yksi hienoimmista, hauskimmista ja samalla surullisimmista elokuvista koskaan. Newyorkilaisella Maxilla ja aussityttö Marylla on yhteisiä ongelmia ja huolia; molemmat ovat epäsuosittuja ja epätavallisia ja täyttävät kertaheitolla luuserin tai jopa yhteiskunnan hylkiön roolin. Varsinkin Maxin hahmo on kaikkine fobioineen ja ihmispelkoineen niin jäätävän surullinen hahmo, että pahaa tekee.

Mary and Max on absurdi, mutta samalla jotenkin hyvin todenmukainen kuvaus siitä, millaista yksinäisyys voi pahimmillaan olla ja millaista on aito ja välitön ystävyys.

Tämä leffa aiheutti todellakin kylmiä väreitä positiivisessa mielessä. Erityispojot vielä Philip Seymor Hoffmanin ääninäyttelylle Maxin roolissa.

Viisi tähteä

Nolla nukahdusta

#220: Manhattan

Liityin eilen Facebook-fanisivulle, joka kuvastaa täydellisesti tunteeni Woody Allenin Manhattania kohtaan. Kiinnostuneet löytävät ryhmän täältä:

http://www.facebook.com/pages/VITTU-MITÄ-PASKAA/273336379540

Okei, Woody Allenin tuotantoahan toki kuuluisi arvostaa korkealle ja ainakin vannoutuneet leffafriikkiystäväni tuntuvat vannovat Allenin tuotannon nimeen. En ole nähnyt miehen mittavasta tuotannosta läheskään kaikkea, mutta ainakin tähän asti näkemäni tuotokset ovat olleet varsin samanlaisia kuin nyt arviossa oleva Manhattan.

Allenin hahmo on outo, puheripulista kärsivä ja moninaisissa naissuhteissa rimpuileva antisankari. Elokuvan keskeistä antia on Allenin hahmon ja hänen yhtä ongelmaisen ystävänsä Yalen kanssa käydyt keskustelut, jotka eivät tunnu johtavan yhtään mihinkään. Henkilöhahmot kaikkinensa ovat joko tyhjänpäiväisiä tai vastenmielisiä. Esimerkiksi muuten mainion näyttelijän Diane Keatonin roolihahmo Allenin ja Yalen tyttöystävänä/rakastajattarena/vihamiehenä on yksinkertaisesti ärsyttävä.

Ehkä Allenin leffojen tarkoitus onkin ärsyttää juuri minunkaltaisiani katsojia? Ehkä en vain osaa löytää Allenin hienoutta, dialogin moninaisuutta ja muuta tärkeää? Tiedä häntä, mutta minulle ei yksinkertaisesti kolahtanut.

Yksi tähti

Nolla nukahdusta