Sotahistoria on yksi heikkouksiani, joten Pattonia katsellessa oli hyvin aikaa googlailla Pattonin, Rommelin ja ylipäätään toisen maailmansodan tapahtumia. Eipä silti, ei olisi tarvinnut, sillä ei Patton mitenkään tylsä elokuva ollut.
Leffaprojektin aikana olen itse asiassa ruvennut jopa ihan pitämään sotaelokuvista. Varsinainen räiskintä ei koskaan ole ollut erityisemmin mieleen, mutta vahvat henkilöhahmot ja tarinat sodan keskellä puhuttavat. Siksipä Pattonin vahva henkilö jaksaa kantaa tämänkin leffan alusta loppuun saakka mitä parhaiten.
Pattonissa sotiminen itsessään onkin sivuseikka, vaikka panssarikenraali rakastaakin sotaa enemmän kuin mitään muuta. Kenraalin silmät kirkastuvat runoista ja siitä, kun hän pystyy antamaan saksalaiselle Rommelille tai omissa joukoissaan kisaaville kenraaleille kunnolla turpaan. Välillä Patton ottaa kunnon johtajan tapaan itsekin kuonoon ja ainakin kerran oikein kunnolla, vähintääkin henkisesti.
Leffa makaa vahvasti George C. Scottin upean Patton-roolin varassa. Scottin roolisuoritus on kerrassaan huikea ja jättää kyllä natsit ja leffan sankarit ja antisankarit varjoonsa. Napakymppi kerta kaikkiaan. (Jälkikäteinen googlaus näyttää, Oscar-raati oli samaa mieltä. Tosin Scott ei ottanut palkintoa vastaan.)
Pituudesta on pakko rokottaa se viides tähti. Edelleenkin kolme tuntia elokuvasta kuin elokuvasta on liikaa.
Neljä tähteä
Nolla nukahdusta
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti