”Nelikymppinen newyorkilaismies ryhtyy kirjeenvaihtoon kahdeksanvuotiaan australialaistytön kanssa.” Mary and Maxin juonikuvaus on yksi erikoisimmista ja oudoimmista leffatakakansista pitkään aikaan.
Pettymys leffan ensisekuntien aikana oli kuitenkin valtava. Mitä helvettiä, vaha-animaatio? Wallace & Gromit? Argh. Kuten kaikki (kaksi) lukijaani osaavat varmaan arvata, en suuremmin ole animaatioleffojenkaan ystävä.
Mutta eipä tuomita ennen kuin tipahtaa. Mary and Max oli yksi hienoimmista, hauskimmista ja samalla surullisimmista elokuvista koskaan. Newyorkilaisella Maxilla ja aussityttö Marylla on yhteisiä ongelmia ja huolia; molemmat ovat epäsuosittuja ja epätavallisia ja täyttävät kertaheitolla luuserin tai jopa yhteiskunnan hylkiön roolin. Varsinkin Maxin hahmo on kaikkine fobioineen ja ihmispelkoineen niin jäätävän surullinen hahmo, että pahaa tekee.
Mary and Max on absurdi, mutta samalla jotenkin hyvin todenmukainen kuvaus siitä, millaista yksinäisyys voi pahimmillaan olla ja millaista on aito ja välitön ystävyys.
Tämä leffa aiheutti todellakin kylmiä väreitä positiivisessa mielessä. Erityispojot vielä Philip Seymor Hoffmanin ääninäyttelylle Maxin roolissa.
Viisi tähteä
Nolla nukahdusta
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti