#217: Fanny ja Alexander

Voisikohan mahdollisesti olla niin, että Fanny ja Alexander on naapurimaamme kaikkien aikojen menestynein (tai ainakin palkituin) elokuva? Tiedä häntä, mutta jälleen kerran selkäpiitä karmi, kun kaivelin elokuvan paketista. Teatteriperhe, 1920-luvun Ruotsi ja pituutta reilusti yli elokuvan lakisääteisen 1,5 tunnin rajan. Eli odotettavissa oli piinaavat tunnit.

Elokuvan kesto on itse asiassa 188 minuuttia eli vähän yli kolme tuntia. Vaikka leffan kesto on ajallisesti pitkä, sijoittuu se itse asiassa vain muutaman vuoden ajanjaksolle. Leffan keskiössä pitäisi ainakin nimen mukaisesti olla Fanny ja Alexander, Ekdahlin perheen nuorimmat lapset. Enemmän elokuva kuitenkin kertoo Ekdahlin suvusta sekä mielestäni ennen kaikkea Ekdahlin perheen rouvasta. Esimerkiksi nimihahmo Fannylla on elokuvassa hädin tuskin muutama vuorosana, Alexanderin elämää ja ajatuksien elokuvassa puidaan sen sijaan paljonkin enemmän.

Fanny ja Alexander on hauska, mutta samalla tosi koskettava. Hahmot ovat herkullisia, eniten mieleen jää varmasti teatteriperheen patriootti, naistennaurattaja Gustav Adolf sekä pirullinen piispa Vergerus, josta paha oikein huokuu.

Loppua kohden elokuva muuttuu erikoisemmaksi ja oudommaksi, mutta ei se neljää tähteä huonommaksi tätä elokuvaa tee. Mainio ja kaunis elokuva.

Neljä tähteä

Nolla nukahdusta

#218: Menneisyyden ote

Clint Eastwoodista ei voi olla pitämättä, vaikka ei suuri leffafriikki olisikaan. Itse asiassa en tunne juuri ketään, joka ei arvostaisi tätä papparaista, joka legendaarisen näyttelijänuran lisäksi on luonut vaikuttavan uran ohjaajana.

Jostain syystä Kirjeitä Iwo Jimalta ei kuitenkaan kolahtanut, kuten aiemmasta postauksestani voi päätellä. Sen sijaan Menneisyyden ote kolahti ja oikein hyvin kolahtikin. Miksi?

1) Lajityyppi. Murhamysteeri, joka loppupeleissä keskittyykin muutaman lapsuudenkaveruksen elämän kohtaloihin, jonka keskellä on nuoren tytön murha. Silti katsoja odottaa loppuun asti, kuka lopulta oli murhaaja.

2) Näyttelijät. Sean Penn ja Kevin Bacon ovat aina olleet minun mieleisiäni näyttelijöitä. Sen sijaan Tim Robbinsia en ole juuri koskaan pitänyt kovinkaan ihmeellisenä näyttelijänä, vaikka The Shawshank Redemption hyvä leffa onkin. Menneisyyden otteessa Robbins kuitenkin pärjäsi oikein hyvin, en tosin tiedä oliko se nyt aivan Oscarin arvoinen, mutta menköön nyt.

3) Tunnelma. Elokuvassa on jäätävän synkkä tunnelma. Ei paljon naurata. Näin synkkä, mutta sitäkin koukuttavampi elokuva on harvinaisuus.

Viisi tähteä

Nolla nukahdusta

#219: Mary and Max

”Nelikymppinen newyorkilaismies ryhtyy kirjeenvaihtoon kahdeksanvuotiaan australialaistytön kanssa.” Mary and Maxin juonikuvaus on yksi erikoisimmista ja oudoimmista leffatakakansista pitkään aikaan.

Pettymys leffan ensisekuntien aikana oli kuitenkin valtava. Mitä helvettiä, vaha-animaatio? Wallace & Gromit? Argh. Kuten kaikki (kaksi) lukijaani osaavat varmaan arvata, en suuremmin ole animaatioleffojenkaan ystävä.

Mutta eipä tuomita ennen kuin tipahtaa. Mary and Max oli yksi hienoimmista, hauskimmista ja samalla surullisimmista elokuvista koskaan. Newyorkilaisella Maxilla ja aussityttö Marylla on yhteisiä ongelmia ja huolia; molemmat ovat epäsuosittuja ja epätavallisia ja täyttävät kertaheitolla luuserin tai jopa yhteiskunnan hylkiön roolin. Varsinkin Maxin hahmo on kaikkine fobioineen ja ihmispelkoineen niin jäätävän surullinen hahmo, että pahaa tekee.

Mary and Max on absurdi, mutta samalla jotenkin hyvin todenmukainen kuvaus siitä, millaista yksinäisyys voi pahimmillaan olla ja millaista on aito ja välitön ystävyys.

Tämä leffa aiheutti todellakin kylmiä väreitä positiivisessa mielessä. Erityispojot vielä Philip Seymor Hoffmanin ääninäyttelylle Maxin roolissa.

Viisi tähteä

Nolla nukahdusta

#220: Manhattan

Liityin eilen Facebook-fanisivulle, joka kuvastaa täydellisesti tunteeni Woody Allenin Manhattania kohtaan. Kiinnostuneet löytävät ryhmän täältä:

http://www.facebook.com/pages/VITTU-MITÄ-PASKAA/273336379540

Okei, Woody Allenin tuotantoahan toki kuuluisi arvostaa korkealle ja ainakin vannoutuneet leffafriikkiystäväni tuntuvat vannovat Allenin tuotannon nimeen. En ole nähnyt miehen mittavasta tuotannosta läheskään kaikkea, mutta ainakin tähän asti näkemäni tuotokset ovat olleet varsin samanlaisia kuin nyt arviossa oleva Manhattan.

Allenin hahmo on outo, puheripulista kärsivä ja moninaisissa naissuhteissa rimpuileva antisankari. Elokuvan keskeistä antia on Allenin hahmon ja hänen yhtä ongelmaisen ystävänsä Yalen kanssa käydyt keskustelut, jotka eivät tunnu johtavan yhtään mihinkään. Henkilöhahmot kaikkinensa ovat joko tyhjänpäiväisiä tai vastenmielisiä. Esimerkiksi muuten mainion näyttelijän Diane Keatonin roolihahmo Allenin ja Yalen tyttöystävänä/rakastajattarena/vihamiehenä on yksinkertaisesti ärsyttävä.

Ehkä Allenin leffojen tarkoitus onkin ärsyttää juuri minunkaltaisiani katsojia? Ehkä en vain osaa löytää Allenin hienoutta, dialogin moninaisuutta ja muuta tärkeää? Tiedä häntä, mutta minulle ei yksinkertaisesti kolahtanut.

Yksi tähti

Nolla nukahdusta

#140: The Social Network

Leffaprojektin tarkoituksena on käydä listaa läpi suurin piirtein käänteisessä kronologisessa järjestyksessä. Facebook-addiktina The Social Network oli kuitenkin pakko napata Makuunin hyllystä mukaan heti ensimmäisessä tilaisuudessa.

Pari ajatusta heräsi mieleen leffan jälkeen: olisiko pätkä saanut niin paljon kunniaa osakseen, jos tarinana olisi ollut joku muu nörttiteollisuuden ilmentymä Facebookin sijaan? Elokuvahan päättyi Facebookin nousun alkuun, joten vastaavanlaisen kässärin olisi saanut aikaan lukuisista muistakin nettifirmoista?

Ajallisesti The Social Network osui tietysti juuri oikeaan aikaan, siihen, kun koko maailma varmasti tietää, mikä on Facebook. Mutta se, että se on saanut niin paljon kiitosta elokuvakriitikoiden ja muiden suitsuttajien parissa, on hienoinen yllätys. Näyttelijäsuoritukset ovat ihan ookoo, käsikirjoitus ihan ookoo, mutta mitään huikeaa elokuvallista elämystä The Social Network ei mielestäni tarjonnut. Ehkä hyvä tarina riittää?

Tarinana viisi tähteä

Elokuvana kolme tähteä

Nolla nukahdusta

#224: Rosemaryn painajainen

Leffaprojektin aikana eteen on varmasti tuleva vähintäänkin muutama elokuva, jotka muistaa ainakin ohuelti nähneensä. Olen kuitenkin tehnyt sen periaatepäätöksen, että ainakin sellaiset pätkät, joista en välittömästi muista juonta ja loppuratkaisua, joutuvat uudelleenkatsottavien elokuvien listalle.

Olin melko varma, että olin nähnyt Rosemaryn painajaisen aiemmin, mutta sekoitan sen johonkin toiseen leffaan, sillä harvoin on tullut katsottua näin puuduttavaa leffaa. Kauhu ei muutenkaan ole suosikkigenreni (yllätys!) ja tällaiset Rosemaryn painajaisen kaltaiset psykotrillerit/kauhut vielä vähemmän.

Olihan elokuva kuvallisesti ihan hieno, mutta juoni 2010-lukulaisittain kovin ennalta-arvattava tai ainakin arvattavissa. Rosemaryn roolin vetänyt Mia Farrow oli kyllä hyvä, mutta muut roolit eivät tehneet mainittavaa vaikutusta. Ehkä aika on ajanut tämän lefan pelottavuuden ohi?

Kaksi tähteä

Muutama torkahdus

#225: Neljä naurettavaa naapuria

Valistuneemmat lukijani osaavat varmasti jo arvata, että Marxin leffaveljestenkin tuotanto on minulle täysin uusi aluevaltaus. Mitäpä sitä sen kummemmin harmittelemaan tai selittelemään, oma leffamakuni on ollut melkoisen suoraviivainen, aivan samalla tavalla kuin musiikkimakuni: yksinkertaista, helppoa ja nopeaakin.

Marxin Neljä naurettavaa naapuria (Duck Soup) kolahtaakin hyvin omaan leffamakuuni. Suurena kreisikomedian ja muunkin hölmöilyn ystävänä jälkikäteen analysoituna näiden Marx-veljesten vaikutus on varmasti ollut mielettömän suuri. Näen sieluni silmin nuoren Jim Carreyn fiilistelevän näiden hervottoman nopeatempoisten mustavalkopätkien kanssa.

Jos Fellinin Cabirian yöt teki vaikutuksen hieman toisessa tyylilajissa, niin vahvan vaikutuksen teki myös Neljä naurettavaa naapuria. Viiden tähden vaikutuksen.

Viisi tähteä.

Nolla nukahdusta.