#209: Täydellinen rikos

Hitchcockin Köysi oli yksi leffaprojektin ensimmäisiä pätkiä ja taisin jo sitäkin aikanaan vuolaasti hehkuttaa. Jostain syystä Köysi ja tämä Täydellinen rikos (Dial M For Murder, 1954) ovat jääneet Hitchcock-listaltani näkemättä, mutta hyvä, että tuli nyt erehdys korjattua.

Täydellinen rikos lienee Hitchcockia tyypillisimmillään. Tapahtumat sijoittuvat jälleen pääosin yhteen ainoaan paikkaan, tällä kertaa huoneistoon, jossa pitäisi tapahtua täydellinen vaimon palkkamurha. Kuten arvata saattaa, kaikki ei mene aivan suunnitelmien mukaan ja edessä onkin poliisitutkinta asioiden todellisesta laidasta.

Täydellinen rikos ei ehkä ole näyttelijäsuorituksiltaan esimerkiksi Köyden veroinen suoritus, vaikka naispääosassa Grace Kelly nähdäänkin. Juoni ja sen käänteet saavatkin pääosan tässä mainiossa, mainiossa elokuvassa!

Neljä tähteä

Nolla nukahdusta

Big Fish

Leffaprojekti on ollut tauolla jonkin aikaa, kun tv-sarjat ovat vieneet voiton. Uusin suosikki on Parks and Recreation, joka taitaa pyöriä MTV Komedialla kotimaisella nimellä Puisto-osasto. Jos ei ole tuttu sarja ja The Office -tyyppinen huumori kiinnostaa, niin tsekatkaapa. Pikkukaupungin puisto-osaston toimistotyöntekijöistä kertova sarja on _huikea_.

Ja sitten asiaan. Tim Burton. Hieno mies, mutta hänen tuotanto on aina ollut vähän turhan korkealentoista minun mieleeni. Ehkä Saksikäsi Edward vielä menettelee, mutta muuten en ole mitään suuria hurraahuutoja hänen leffoistaan saanut.

Big Fish menee ehkä osittain samaan genreen kuin Forrest Gump, vaikka Evan McGregorin esittämä päähenkilö onkin aavistuksen verran enemmän tajuissaan ja tästä maailmasta kuin Hanksin Gump. Joka tapauksessa, Big Fish on melko eeppinen kertomus kaverista, jonka elämä on tarinoiden siivittämää ja tavallisestakin riiausreissusta mies osaa rakennella maailman mahtavimman tarinan.

Big Fish oli kelpo pätkä, joskin loppua kohti tunnelma hieman latistui ja jälleen kerran elokuva kärsi hieman yli kahden tunnin pituudesta.

Kolme tähteä, nolla nukahdusta

#212: Länsirintamalta ei mitään uutta

Tokkopa on mikään ihme, että natsit eivät juuri perustaneet Länsirintamalta ei mitään uutta leffan juurena toimineesta kirjasta (kunnon toimittajana linkkailen luonnollisesti aina Wikipediaan).

Sen sijaan on melkoinen ihme, että elokuvaa pidetään kaikkien vuosien jälkeenkin fantastisena kuvauksena sodan ahdistuksista. Minusta elokuva oli pitkäveteinen ja jopa puuduttava.

Saksalaispojan sotaretkestä ole elokuvassa tule mitään sodan ylistystä, vaan enemmänkin sota on ahdistava kokemus ja sitä se tuntuu olevan myös koko komppanian väelle. Siinä missä Tuntemattomassa sotilaassa oli paikka paikoin hyvinkin huumoripitoista meininkiä, jäävät Länsirintaman hauskat kohtaukset ahdistavuuden varjoon.

Toki myös allekirjoittaneen kosketuspinta ensimmäisen maailmansodan tapahtumiin lepää lähinnä yläasteen historiantuntien varassa. Kun toisen maailmansodan tapahtumat ovat historianoviisillekin joten kuten tiedossa, piti leffan taustoittamiseksi 1. maailmansota lueskella suosikkilähteestäni läpi ihan ajatuksen kanssa.

Elokuvan voisi ehkä kiteyttää erään ex-kolleganin tokaisuun erään yrityksen pikkujouluista, josta muodostui siten vuosiksi slogan kaveripiirissä. "Ei hyvä eikä huono."

2,5 tähteä

Joitakin hetkittäisiä torkahduksia

#213: Jeanne D'Arcin kärsimys

#213: Jeanne D'Arcin kärsimys

Elokuvahistoriasta vain hyvin vähän tietämättömänä Jeanne D'Arcin kärsimykseen vuodelta 1928 on hyvin vaikea suhtautua. Itse asiassa se saattaa olla jopa mahdotonta. Minun mielestäni tämä mykkäelokuva oli yksinkertaisesti puuduttava, hidastempoinen, tylsä, mitäänsanomaton ja ankea.

Mutta huonous pitää pystyä jotenkin myös perustelemaan. Okei, leffa nyt ainakin ensinnäkin on tosi vanha. Toisaalta sekään ei anna anteeksi sitä, että vuonna 1928 olisi ollut jotenkin hyväksyttävämpää tehdä huonompia elokuvia kuin vaikkapa vuonna 1933 (ks. arvioni Neljä naurettavaa naapuria.)

Ehkä Marxin veljesten esimerkki oli huono, sillä huonokin komedia antaa ehkä enemmän anteeksi. Entäpä sitten äänet? Ehkä en pitänyt elokuvasta siksi, että siitä puuttui jotain sellaista, mitä olen tottunut elokuvissa _kuulemaan_.

Ei, se ei johtunut äänistä. Veikkaisin, että tuomio olisi ollut jopa huonompi kuin äänten kanssa. Leffa nyt ei vain jostain ehkä sittenkin selittämättömästä syystä osunut kohdalleen, eikä onnistunut koskettamaan millään tasolla.

Yksi tähti

Puolittainen nukahdus

#223: Panssarikenraali Patton

Sotahistoria on yksi heikkouksiani, joten Pattonia katsellessa oli hyvin aikaa googlailla Pattonin, Rommelin ja ylipäätään toisen maailmansodan tapahtumia. Eipä silti, ei olisi tarvinnut, sillä ei Patton mitenkään tylsä elokuva ollut.

Leffaprojektin aikana olen itse asiassa ruvennut jopa ihan pitämään sotaelokuvista. Varsinainen räiskintä ei koskaan ole ollut erityisemmin mieleen, mutta vahvat henkilöhahmot ja tarinat sodan keskellä puhuttavat. Siksipä Pattonin vahva henkilö jaksaa kantaa tämänkin leffan alusta loppuun saakka mitä parhaiten.

Pattonissa sotiminen itsessään onkin sivuseikka, vaikka panssarikenraali rakastaakin sotaa enemmän kuin mitään muuta. Kenraalin silmät kirkastuvat runoista ja siitä, kun hän pystyy antamaan saksalaiselle Rommelille tai omissa joukoissaan kisaaville kenraaleille kunnolla turpaan. Välillä Patton ottaa kunnon johtajan tapaan itsekin kuonoon ja ainakin kerran oikein kunnolla, vähintääkin henkisesti.

Leffa makaa vahvasti George C. Scottin upean Patton-roolin varassa. Scottin roolisuoritus on kerrassaan huikea ja jättää kyllä natsit ja leffan sankarit ja antisankarit varjoonsa. Napakymppi kerta kaikkiaan. (Jälkikäteinen googlaus näyttää, Oscar-raati oli samaa mieltä. Tosin Scott ei ottanut palkintoa vastaan.)

Pituudesta on pakko rokottaa se viides tähti. Edelleenkin kolme tuntia elokuvasta kuin elokuvasta on liikaa.

Neljä tähteä

Nolla nukahdusta

#221: Barry Lyndon

Okei, tässä vaiheessa projektia voidaan jo myöntää hävytön leffasivistymättömyyteni ja suoranaiset ennakkoluuloni. Ilman tätä projektia näkemättä olisi jäänyt todella laaja joukko leffoja, joihin en olisi koskenut pitkällä tikullakaan aiemmin. Olen nähnyt animepätkiä (en diggaa), uusia sotaleffoja ja taidepätkiäkin. Moukkuuteni leffojen saralla saattaa tämän projektin jälkeen vähentyä huomattavasti.

Yksi suurimmista ennakkoluuloistani on kohdistunut elokuviin, jotka sijoittuvat yli 50 vuotta menneisyyteen. Leffoja, jotka sijoittuvat sadan, kahdensadan tai jopa kolmensadan vuoden taakse en ole edes viitsinyt katsella. Syy: ei mitään yhtymäkohtia nykypäivään, realismin puute, yksinkertaisesti vain viitseliäisyyden puute.

Barry Lyndon oli elokuva, johon tartuin niin sanotusti pitkällä tikulla: elokuva sijoittuu jonnekin 1700-luvulle, kertoo onnenonkijasta joka kulkee tiensä köyhyydestä rikkauksiin ja on kaiken lisäksi vielä Stanley Kubrickin ohjaama (en erityisemmin ole koskaan pitänyt Kellopeli Appelsiinista.) Kun tähän lisätään vielä liki kolmen tunnin pituus, oli piina valmis alkamaan.

Vaan eipä alkanutkaan. Barry Lyndon oli aivan mahtava kokemus, todella upea elokuvaelämys, elokuva, jonka kaikkien olisi syytä nähdä. On vaikea kuvailla leffan herättämiä tunteita tarkasti, mutta jotenkin elokuvan tunnelma onnistuu viemään katsojan todellakin 1700-luvun ankeuksiin. Kubrick taisikin kuvata osan elokuvan kohtauksista autenttisessa kynttilänvalossa ja tämä näkyy. Tunnelmallisesti yksi kauneimpia leffoja ever.

Viisi tähteä

Nolla nukahdusta

#216: Kruunupäitä ja hyviä sydämiä

Kruunupäitä ja hyviä sydämiä on Obi-Wan Ken.. eikun Sir Alec Guinnessin aivan posketon musta komedia ajalta, jolloin edes vanhempani eivät olleet syntyneet. Elokuva istuu täydellisesti siihen samaan perinteeseen, jota olen tässä blogissani jo aiemmin vuodattanut (mm. Arsenikkia ja vanhoja pitsejä), joten lienee selvää, että odotukset elokuvalle olivat kovat. Obi-Wan Kenob.. eikun Alec Guinness näyttelee leffassa Louis Mazzinia, jonka äiti on kaukaista sukua aatelissuvulle. Itse asiassa niin kaukaista, että vaatisi peräti kahdeksan suvun jäsenen kuoleman ennen kuin Mazzinista tulisi itse herttua. Mazzinin äidin kuoltua huonon kohtelun aatelissuvulta saatuaan Mazzini päättää ryhtyä tuumasta toimeen ja alkaa teloittamaan aatelisia mitä kekseliäimmillä tavoilla päästäkseen herttuaksi herttuan paikalle. That’s it? No ei aivan. Obi-Wan.. eikun Alec Guinness näyttelee Mazzinin lisäksi elokuvan kaikki muutkin keskeiset roolit eli käytännössä murhattavat kohteensa. Joukossa on merikarhuja, vanha nainen, juoppo pappi ja niin edelleen. Ja miten hyvin näytteleekin! Obi-Wa.. eiku Alec Guinnessin suoritukset ovat niin hersyvän hauskoja, että puolitoistatuntinen menee kuin siivillä. Ei voi kuin lämpimästi suositella! Viisi tähteä Nolla nukahdusta