Leffaprojektin tarkoituksena on käydä listaa läpi suurin piirtein käänteisessä kronologisessa järjestyksessä. Facebook-addiktina The Social Network oli kuitenkin pakko napata Makuunin hyllystä mukaan heti ensimmäisessä tilaisuudessa.
Tarinana viisi tähteä
Elokuvana kolme tähteä
Nolla nukahdusta
Leffaprojektin aikana eteen on varmasti tuleva vähintäänkin muutama elokuva, jotka muistaa ainakin ohuelti nähneensä. Olen kuitenkin tehnyt sen periaatepäätöksen, että ainakin sellaiset pätkät, joista en välittömästi muista juonta ja loppuratkaisua, joutuvat uudelleenkatsottavien elokuvien listalle.
Olin melko varma, että olin nähnyt Rosemaryn painajaisen aiemmin, mutta sekoitan sen johonkin toiseen leffaan, sillä harvoin on tullut katsottua näin puuduttavaa leffaa. Kauhu ei muutenkaan ole suosikkigenreni (yllätys!) ja tällaiset Rosemaryn painajaisen kaltaiset psykotrillerit/kauhut vielä vähemmän.
Kaksi tähteä
Muutama torkahdus
Valistuneemmat lukijani osaavat varmasti jo arvata, että Marxin leffaveljestenkin tuotanto on minulle täysin uusi aluevaltaus. Mitäpä sitä sen kummemmin harmittelemaan tai selittelemään, oma leffamakuni on ollut melkoisen suoraviivainen, aivan samalla tavalla kuin musiikkimakuni: yksinkertaista, helppoa ja nopeaakin.
Jos Fellinin Cabirian yöt teki vaikutuksen hieman toisessa tyylilajissa, niin vahvan vaikutuksen teki myös Neljä naurettavaa naapuria. Viiden tähden vaikutuksen.
Leffaprojektissa ollaan viimeisten viikkojen aikana oltu kohtalaisen vakavissa tunnelmissa. Jos Joulutarinaa ei lasketa, mukaan on mahtunut synkkää sotaelokuvaa, hongkongilaista draamaa ja tanskalaista tragediaa (?). Kick-Ass olikin sitten jotain ihan muuta.
Kuten blogin lukijat saattavat arvata, ennakkoasenteeni tällaisia supersankarihömpötyksiä kohtaan ovat tietysti luonnostaan jo negatiivisia. Viimeisin näkemäni supersankarileffa taisi olla ensimmäinen X-Men-pätkä joskus vuonna miekka ja kypärä ja sekin meni yli meikäläisen hilseen.
Muistan kyllä Kick-Assin tulon ensi-iltaan, eihän siitä ole aikaa kuin vuoden verran. Valtavat mainosjulisteet, joissa seikkaili nuorimies vihreässä kalsariasussa ja tyttö violetissa peruukissa. Ei kiitos, ei ole mun leffa.
Nyt projektin pakottamana on vedettävä sanat takaisin. Kick-Ass oli kertakaikkisen hauskaa viihdettä ja supersankaruuskin oli elokuvassa tuotu luonnollisesti inhimilliselle tasolle, eihän päähenkilö ole supersankari ollenkaan, vaan tavallinen nörttipoika. Pääosan esittäjänä olisikin voinut olla kuka tahansa nörttinäyttelijä Michael Ceran luuserihahmoista.
Kick-Ass oli epärealistista, hauskaa, veristä ja ennen kaikkea viihdyttävää. Juuri sopiva pätkä leffaprojektin puuduttavalta tuntuneeseen väliin.
Neljä tähteä
Nolla nukahdusta, todellakin!
Jostain syystä sotaelokuvat ovat olleet minulle aina tosi vaikea genre. Sotaelokuvat ovat ensinnäkin puuduttavan yksitotisia: alussa elokuvassa laiskotellaan tai ollaan muuten vain tylsistyneitä tunnin verran ja sen jälkeen taistellaan verissäpäin seuraavat puolitoista tuntia. Ei ole minua varten.
Toinen tunnustus sotaelokuvien suhteen onkin vaikeampi myöntää julkisesti. Olen jostain syystä ollut aina todella epäkiinnostunut sotahistoriasta. Noloa, mutta valitettavan totta. Tämä lienee tärkein syy, miksi sotaelokuvat eivät ole juuri koskaan natsanneet, ehkä muutamaa koomisempaa poikkeusta lukuun ottamatta (Kolme kuningasta yms.)
Kirjeitä Iwo Jimalta oli kahdesta edellä mainitusta syystä melko raskasta katsottavaa. Varmasti tämä elokuva oli sinänsä palkintonsa aikanaan ansainnut ja ehkä on väärin katsoa tätä Eastwoodin tavallaan kaksiosaista leffaa pelkästään yhdestä näkövinkkelistä, mutta silti. Ei irronnut meikäläiselle.
Hahmoja tuntui olevan liiankin kanssa ja ehkäpä tästä syystä nämä japanilaiset sotasankarit jäivät jotenkin ohuen oloisiksi.
Kaksi tähteä
Pari torkahdusta
Vaikka leffaprojekti on vasta alussa, alan jo nyt huomata tietynlaista muutosta itsessäni ja tavassa suhtautua elokuviin. Ennen elokuvaprojektia ei olisi tullut mieleenkään tarttua hongkongilaiseen romanttiseen draamaan, nyt In The Mood For Loven katseleminen ei tuottanut suurtakaan tuskaa.
Elokuvassa kaksi pariskuntaa muuttavat naapureihin. Toisen perheen rouva kärsii yksinäisyydestä miehensä työmatkojen takia ja toimittajana työskentelevän miehen vaimo tekee aivan liikaa töitä. Melko pian elokuvan alussa näiden kahden yksinäisen kohtalot kietoutuvat yhteen ja muutenkin parivaljakolla on kohta yhteisiä huolenaiheita.
In The Mood For Love on hidastempoinen, mutta samalla jotenkin kiehtova elokuva. Roolisuoritukset ovat kaurismäkeläisen hitaita, mutta myös vahvoja. Ensikatsomisen jälkeen elokuvasta jää hieman tyhjä olo ja voi olla, että täydellisesti avautuakseen In The Mood For Love vaatisi varmaankin toisen katselukerran.
Ainoana pienenä miinuksena elokuvasta voisi todeta musiikin. Puolivälissä elokuvaa tuntuu siltä, että leffassa pyörii vain yksi kappale repeatilla, mutta olihan elokuvassa sentään muitakin kappaleita.
Neljä tähteä
Nolla nukahdusta
Jouluaiheiset elokuvat herättävät jo ajatuksena kevyehkön puistatuksen varsinkin tällaisessa ei-niin-jouluihmisessä. Jos elokuvan nimi sattuu vielä olemaan piinallisesti Joulutarina, jonka pääosassa on 11-vuotias leikkipyssystä haaveileva pojankoltiainen, tuntuu 93 minuuttia jo etukäteen tuskastuttavan pitkältä.