#236: Arsenikkia ja vanhoja pitsejä

Okei, minulla oli kyllä käsitys, että Arsenikkia ja vanhoja pitsejä on klassikkoelokuva, mutta Helsingin kaupunginteatterin rummutettua näytöstä Asko Sarkolan ja Esko Roineen naishahmoilla, ajattelin elokuvankin olevan vain Piukat paikat -tyyppinen hassuttelu, jossa miehet pukeutuvat naisiksi.

Kaupunginteatterissa (joka on itseltäni vielä näkemättä), hassuttelua haetaan siis miehet pukeutuvat naiseksi -asetelmassa, mutta elokuvassa kaksi murhanhimoista vanhaa tätiä ovat aivan aitoja naishahmoja. Ja se tuntuu riittävän hauskuuden ylläpitämiseksi.

Arsenikissa on perinteiset farssin ainekset ja aimo annos mustaa huumoria. Vanhat, herttaiset vanhatpiiat murhaavat joutessaan taloon eksyviä yksinäisiä miehiä arsenikilla, syanidilla ja muilla herkuilla höystetyllä viinillä. Kun tähän perusasetelmaan lisätään Theodor Rooseveltiksi jämähtänyt sisarenpoika, juuri avioitunut ikuinen poikamies, muutama poliisi, murhanhimoinen sisarenpoika oudon lääkärinsä kera ja liuta muita erikoisuuksia, on soppa valmis.

Arsenikkia oli nyt toinen Gary Grantin leffa putkeen ja yltää mielestäni tässä pätkässä aika paljon parempaan suoritukseen. Dialogi on jälleen nopeaa ja tapahtumat farssimaiseen tyyliin todella nopeita ja väärinkäsityksiä täynnä. Erinomainen elokuva!

Viisi tähteä

Nolla nukahdusta

#239: Meidän vastaeronneiden kesken

Jos joku teistä (toistaiseksi) harvalukuisista lukijoista ihmettelee, miksi leffat menevät vähän erikoisessa järjestyksessä eteenpäin, niin syy on yksinkertainen. Klassikkopätkien etsimisessä on välillä hankaluuksia ja muutama listan loppupään leffa on vielä Amazonista tilauksessa, joten aivan kronologiseen järjestykseen ei tällä listalla päästä. Alkuperäisidea lopusta alkuun päin säilyy kuitenkin tälläkin tavalla ihan järkevänä.

Listan tässä vaiheessa alkaa oikeasti tulla vastaan tosi mukavia elokuvia. Olen itse suuri komedian ja farssien ystävä, joten ennakko-odotukset Meidän vastaeronneiden kesken (His Girl Friday) -pätkästä olivat korkealla.

Ammatillisestikin elokuva sijoittuu mielenkiintoiseen lehtiympäristöön ja päähenkilönä on osuvasti kollega, The Morning Post -lehden röyhkeääkin röyhkeä päätoimittaja Walter Burns, jonka roolin vetäisee Gary Grant. Leffassa päätoimittajan ex-vaimo ja huippureportteri Hildy (Rosalind Russell) tulee ilmoittamaan ex-ukolleen menevänsä uusiin naimisiin nörtin vakuutusmyyjä Brucen kanssa. Tämä ei tietenkään ex-miehelle sovi ja yrittää kaikin keinoin estää exänsä temput. Kun nainen kaiken lisäksi ilmoittaa ottavansa loparit toimittajan pestistään, joutuu Burns käyttämään kaikki keinot. Onneksi kaupungissa on päällä suuri murhajutun käsittely, jonka parissa ex-vaimo joutuu miettimään, haluaako olla toimittaja vai perheenäiti.

Aihepiiriltään toimittajamaailmaan sijoittuvassa leffassa on edelleenkin yllättävän paljon nykytoimittajiinkin päteviä kuvauksia. Skuupin perässä arkiset aiheet, kuten naimisiinmeno ja perhesuhteet saattavat jäädä töiden varjoon ja tätä kuvausta leffassa käsitellään osuvasti.

Silti puurot ja vellit ovat hiukan sekaisin tässä ihan mukiinmenevässä elokuvassa. Dialogi on _todella_ nopeaa, jopa niin nopeaa, että heikompaa hirvittää eikä ainakaan meikäläisen englannintaidoilla pärjää ilman tekstityksiä. Leffassa menee kuitenkin hieman draama, komedia ja farssimaisuuskin sekaisin jättäen loppujen lopuksi hieman tyhjän vaikutelman.

Arvoin kolmen ja neljän tähden välillä, mutta kyllä tämä neljään kallistuu. Lisäpiste optimaalisesta pituudesta (1h 23min).

Neljä tähteä

Nolla nukahdusta

#240: Cabirian yöt

Kuten blogini lukijat arvannevat (teitä on blogilistan mukaan yksi kappale!), olen sivistymätön myös Fellinin elokuvien suhteen. Ainoa kontaktini tämän italialaismestarin tuotoksiin on Mikko Kuustosen biisin Kaktusviinaa-alkusäkeet, joissa todetaan elämän olevan kuin leffaa Fellinin. Sanojen tarkoitusperää olen pohtinut vuosikausia ja joudun luultavasti katsomaan useammankin Fellinin tuotoksen ennen kuin noiden sanojen merkitys avautuu.

Top 250 -listan ensimmäinen Fellini-leffa oli Cabirian yöt. Totta kai epäilevänä Tuomaana arvelin IMDB:n listoilla olevan kirjoitusvirheen, eihän minkään elokuvan nimi voi olla Cabirian yöt, vaan kyse on tietenkin Caribian öistä. Kun ensimmäistä Google-osumat Caribian yöt -haulla viittasivat turkulaiseen kylpylään, oli uskottava, että elokuva on todellakin Cabirian yöt.

Cabiria on onnea etsivä ilotyttö Roomassa. Leffa alkaa musertavalla kohtauksella, jossa poikaystävä tuuppaa tai ainakin toivoo tuuppaavansa Cabirian jokeen ja juoksee rahojen kanssa tiehensä. Oikeastaan elokuvan ensimmäiseen kohtaukseen tiivistyy Cabirian elämä, joka on aaltoilua rakkaudesta toiseen ja onnesta karmeaan epätoivoon. Cabiria on kuitenkin perusluonteeltaan optimisti, joka tuntuu nousevan jaloilleen vaikka kulkeekin pettymyksestä toiseen.

Elokuva kulkee hieman episodimaisesti tarinasta toiseen tai oikeastaan yöstä yöhön, kuten nimikin sen sanoo. Cabirian yöt on kuvaukseltaan todella kaunis ja Cabiriaa esittävä, Fellinin silloinen vaimo Guilietta Masina, on kertakaikkiaan hurmaava hieman höpsönä ja luottavaisena prostituoituna.

Aivan viiteen tähteen leffaa ei uskalla korottaa, yksi piste napsahtaa pois muutamasta ylipitkästä ja puuduttavasta kohtauksesta. Elokuva oli kuitenkin erinomaisesta ennakko-odotusten vastainen, positiivinen ja kaunis kuvaus.

Neljä tähteä

Nolla nukahdusta

#243: Pirullista peliä

Yksi keskeisimmistä syistä leffan hyvyyteen/huonouteen löytyy elokuvan pituudesta. Yleisesti ottaen lyhyt, mutta huono leffa vituttaa paljon vähemmän kuin ylipitkäksi venytetty, hyväkin tuotos. Aika harvoin vastaan on tullut yli kaksituntista elokuvaa, jonka olisi toivonut jatkuvan vielä paljon pidempään.

Pirullista peliä eli Sleuth vuodelta 1972 pisti ensivilkaisulta hirvittämään 2.18 kestollaan. Kun elokuva vielä alkoi brittiläiseen tyyliin melko hitaasti ja jaaritellen, leffaprojektikin alkoi jälleen kerran mietityttämään.

Sleuthissa menestynyt dekkarikirjailija on menettänyt vaimonsa hunsvotille, joka kirjailijan pyynnöstä saapuu selvittelemään asioita kirjailijan kartanoon. Pian käy ilmi, että on alkamassa peli, joka lopulta päättyisi hunsvotin hengenlähtöön. Siinäpä lyhyesti leffan peruskaava, jota kestääkin sitten lähes kaksi ja puoli tuntia. Kirjailija ja hunsvotti keksivät vuoron perään toisilleen toinen toistaan ilkeämpiä jekkuja murhamysteerien ympärillä.

Ei Sleuth nyt huono pätkä ollut, vähän turhan pitkä vain. Puoli tuntia pois, niin leffa olisi ollut omasta mielestäni mestariteos. Pisteet kuitenkin Laurence Olivierille, joka vetäisi leffassa upean roolin. Tuollaista brittiaksenttia tuskin nykypäivänä kuulee muualla kuin Oxfordin yliopiston kielikeskuksessa.

Kolme tähteä

Nolla nukahdusta

#246: Viisi vuodenaikaa

Lähtökohtaisesti olen aina kategorioinut Kaukoidässä tuotetut (taide)elokuvat kategoriaan KP. Ennakkoajatuksiltaan paljolti uskonnon, henkien, uskomusten ja muun vastaavan piirissä pyörivät leffat eivät vain olen omaa, hyvin rajattua leffamakuani hivellet.

Viisi vuodenaikaa osuu juuri tähän genreen ja ehdottomasti yksi leffoista, jota en missään nimessä olisi katsonut ilman tätä leffaprojektia. Kim Ki-dukin ohjaama elokuva vaikutti kuitenkin sopivan rauhalliselta väijyttävältä jouluaaton ähkyyn, jolloin ainoa vaihtoehto oli muutenkin paikallaan oleminen, pienikin liikkuminen teki kinkun ja muiden lisukkeiden täyttämän vatsan takia olon vähintäänkin tuskaisaksi.

Viisi vuodenaikaa on viiteen pätkään jaettu episodielokuva, joka pyörii enemmän tai vähemmän mestarin ja hänen oppipoikansa ympärillä. Kuten hyvä-paha-tematiikkaa yhdistelevät leffat yleensäkin, mestari on vanha ja viisas ja oppipoika nuori ja tyhmä. Leffa alkaa keväästä ja päättyy neljän vuodenajan myötä jälleen kevääseen.

Jo ensimmäisestä episodista alkaen elokuva nappaa voimakkaasti mukaansa ja olikin ensimmäinen leffaprojektin elokuva, jonka katsoin yhdeltä istumalta loppuun. Lähes kokonaan lammella ja lammella sijaitsevassa mökissä/temppelissä tapahtuva leffa on jumalattoman kaunis, jossa vuodenajat ja niiden vaihtuminen pääsee todelliseen rooliin.

Elokuva kertoo todella vähin elein sen, mistä ihmiselossa perimmältään on kysymys. Elämä on mestarille ja varsinkin oppipojalle valintoja, joista oppi tuntuu tarttuvan vain kantapään kautta ja samanlaiset virheet kiertävät sukupolvelta toiselle.

Ennakko-odotukset kääntyivät siis todellakin ympäri ja elokuva oli yksi puhuttelevimmista pätkistä, mitä olen kuunaan nähnyt. Pisti kerrankin miettimään.

Ainoa negatiivinen asia, joka elokuvassa jäi mietityttämään oli se, miten vanha mestari pääsi aina kyttäilemään lammen rannalle oppipoikansa touhuja, vaikka mökin laiturissa oli vain yksi vene. Mestari taisikin olla jonkinmoinen meedio muutenkin.

Viisi tähteä

Nukahtamiskerroin: Nolla nukahdusta

#245: Köysi

Koska motivaatio ei ollut tarpeeksi korkealla korealaisen hengellisen leffan katselemiseen, päätin skipata jouluaatonaattona Viisi vuodenaikaa ja vilkaista listan numeron 245, Köysi. Alfred Hitchcockin elokuvat lienevät tuttuja lähes jokaiselle ja itsekin olen niitä muutaman katsellut, mutta jostain erikoisesta syystä Köysi on jäänyt katsomatta.

Juoni on kutkuttava. Leffan alussa pari opiskelijapoikaa (lienevätkö pariskunta?) pistävät kuristamalla kylmäksi toverinsa Davidin ja piilotavat kaverin puuarkkuun. Jotta homma ei kävisi liian helpoksi, edessä ovat juhlat, joita kaveruksista rohkeampi ryydittää jatkuvilla murhaviittauksilla ja päättää tarjoilla jopa juhla-aterian arkun kannelta.

Leffan sankariksi nousee älykäs Rupert, jota esittää jo edellisestä länkkäristä tuttu James Stewart. Köysi nouseekin huippuleffaksi juuri Stewartin ansiosta. Miehen näyttelijäntyö yhdistettynä erittäin napakkaan käsikirjoitukseen nostaa tämän leffan näkemieni Hitchcock-leffojen kärkeen.

Köysi osoitti, että hyvällä käsikirjoituksella pääsee pitkälle, eikä turhaa lavastekikkailua tarvita. Käytännössä elokuva tapahtuu yhdessä ainoassa huoneessa ja elokuva pysyykin kasassa käsittämättömän upean dialogin ansiosta. Mestariteos kertakaikkiaan, myös pituutensa ansiosta. Tuntiin ja seitsemääntoista minuuttiin mahtuu kaikki olennainen.

Viisi tähteä

Nukahtamiskerroin: Nolla nukahdusta

#249: Mies joka ampui Liberty Valancen

Kuukauden western -leffasarjaa tuli kyttäiltyä joskus lapsuusvuosina isän kanssa lauantai-iltaisin. Tuohon aikaan tuli vilkaistua useampikin länkkäri, mutta nyttemmin tämä perinne on jäänyt, vaikka Kakkoselta tulee edelleenkin westernejä tiuhaan tahtiin.

Fiilikset olivat siis jo etukäteen positiiviset Mies joka ampui Liberty Valancea kohtaan. Länkkäriklassikko, jossa mukana on myös legendaarinen John Wayne ei lähtökohtaisesti kuulostanut kovinkaan huonolta. Eikä se sitä ollutkaan.

Itse asiassa asetelmiltaan Liberty Valance on varsin perinteiset oloinen western-pätkä, mutta muuttuu kuitenkin enemmänkin Jenkkien silloista tilaa pohtivaksi leffaksi kuin ratsasteluksi erämaassa. Toki henkilögalleria ja miljöö ovat lännenelokuvakuvastolle melko tyypillisiä, mutta leffa itsessään oli ehkä perinteisiä klassikoita syvällempi, jos tällaista termiä länkkäreistä voi käyttää.

Wayne on kovanaama kuten muissakin rooleissaan ja James Stewart se komistus, joka viime kädessä jättää koviksen rannelle ruikuttamaan. Parhaimman roolin vetäisi mielestäni kuitenkin Lee Marvin huikeana Liberty Valancena. Ärsyttävin oli luonnollisesti nössö sheriffi, joka jossain vaiheessa leffan kestäessä pisti oikein vihaksi saamattomuudellaan.

Neljä tähteä

Nukahtamiskerroin: Nolla nukahdusta

#248: Laputa - Linna taivaalla

Vaikka olen vasta leffaprojektin alussa, huomaan heti joutuvani epämukavuusalueelle. Tunnustan avoimesti sivistymättömyyteni mangan ja animen parissa, enkä ole Hopeanuoli-saagan ohella katsonut yhtä ainoaa animeleffaa (toivottavasti termi edes meni oikein) lapsuuden jälkeen.

Laputa - Linna taivaalla lienee jonkinmoinen klassikko tällä saralla. Ilmeisesti näillä Miyazakin leffoilla on jonkinmoinen renesanssi päällä, sillä leffat tuntuvat tulevan nyt joulun aikaan televisiosta ja sekä Prismat että Citymarketit ovat tuoneet pätkät näyttävästi esille halpojen dvd:n muodossa.

Laputalla on mittaa pari minuuttia vaille kaksi tuntia ja pakko tunnustaa, että olivatpa todella piinaavat pari tuntia. En tosin edes ajatellut animepätkien katsomista yhdeltä istumalta, vaan nämä raskaat palat on jaettava useampaan settiin.

Tarinan alku vaikutti ihan kiehtovalta ja suloiselta, mutta koska en juuri perusta scifistä, roboteista ja muusta sellaisesta, tämä satu ei meikäläiseen kolahtanut. Miayzakin tuotanto tullee kuitenkin tämän projektin merkeissä useampaankin kertaan tutuksi, listalta löytyi ainakin kolme muuta kaksituntista eeposta kärsittäväksi..

Yksi tähti

Nukahtamiskerroin: Kolme nukahdusta

#250: Mulholland Drive

Keskustelin tästä leffaprojektista muutaman tutun kanssa ja he suosittelivat aloittamaan urakan listan lopusta. Ihan perusteltua, laatu paranee loppua kohti, ehkä.

Listan viimeinen elokuva, Mulholland Drive, oli aikanaan mennyt itseltä totaalisen ohi. Pidin kyllä Twin Peaksin synkkyydestä ja outoudestakin, mutta muuten olen kokenut Lynchin leffat vieraaksi.

Ensimmäiset 1,5 tuntia Mulholland Dr. oli mukaasatempaava, joskin outo. Harmillista kyllä, viimeisen tunnin tapahtumat muuttuivat oudoksi usvaksi ja lopputulos jäi valjuksi. Ehkä en vaan tajua suuren taiteilijan hienoutta.

Kaksi tähteä

Nukahtamiskerroin: 0 nukahdusta




- Posted using BlogPress from my iPhone

100 leffaa – mistä on kyse?

Ensimmäiseksi on pakko tunnustaa, että olen maailman huonoin bloginpitäjä. Kirjoitustaito ei niinkään tuota ongelmia, vaan motivaation lopahtaminen yleensä suhteellisen nopeassa aikataulussa. Olen kirjoittanut blogia niin harrastuksista kuin opiskelustakin, kohtuullisen laihoin tuloksin. Aika näyttää, mitä tälle blogille tapahtuu.

Innostus tähän blogiin lähti tehtyäni Facebookissa IMDB:n mainion Top 250 Movies -testin. Tuolla listalla on kattavan Movie Databasen käyttäjien suosikkielokuvat listattuna ja epäilemättä listaa voisi pitää ainakin jokseenkin objektiivisena katsauksena maailman parhaimpiin elokuviin.

Olin nähnyt noista elokuvista 93. Yhdeksänkymmentäkolme. Minä, joka polleasti väitän tietäväni yhtä sun toista populaarikulttuurista. En ollut nähnyt edes Kummisetä-trilogiaa ja ikää on mittariin kertynyt jo kolmisenkymmentä.

Tajusin, että tämä virhe on korjattava. Jos kerran joudun itse tiiraamaan tulevaisuudessa rapiat 150 leffaa, voisin aivan hyvin kirjoittaa niistä rivin parin.

Tavoitteita on hyvä olla. Koska olen niistä hyvä lipsumaan, niin sanotaan nyt vaikka niin, että hyvä olisi, jos leffat olisi katsottuna vuoden 2011 loppuun mennessä. Käytännössä se tarkoittaa noin kolmen leffan viikkovauhtia, joka saattaa tietysti esimerkiksi lomien aikana tehostua. Ans kattoo nyt.

Jos ei mitään ihmeellistä tule eteen, etenen IMDB:n listaa suurin piirtein kronologisessa järjestyksessä eteenpäin alkaen numerosta yksi ja päätyen numeroon 250. Leffa numero yksi, Rita Hayworth - Avain pakoon on tullut katsotuksi useampaan kertaan ja nyt myös viime viikolla aivan kertakaikkisen upea Kummisetä ykkönen. Ensimmäinen raporttini koskee siis listan numero kolmosta, Kummisetä kakkosta, joka on parhaillaan katselussa.